Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tänne kirjoitetaan siis kaikki tarinat. Katso vinkit kirjoittamiseen täältä.

Muista kirjoittaa koko nimesi (etu- ja sukunimi), kun lähetät tarinan.


Nimi

Kotisivut

Sähköposti

Kommentit
Roskapostisuojaus: Paljonko on viisi plus seitsemän?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)
Yksityinen  

Nimi: Stella Montgomery

15.04.2017 06:33
2. Uusia tuttavuuksia
Adejen suuri ja näyttävä koulurakennus sekä sen ihastuttava piha avautuivat edessäni. Astelin verkkaisin askelin pitkin pihan poikki menevää polkua ja katselin ympärilleni pirteänä. Jossain lauloi lintu. Olin iloinen ja jännitykseni oli suurimmaksi osaksi tiessään.

Pian kohtasin ongelman; en tiennyt missä asuntola oli. Kuljeksin ympäriinsä pihalla ja päätin etsiä jonkun, jolta kysyä. Se sujui helpommin kuin olin ajatellut, Adejen portista tuli juuri tyttö joka näytti, no, sangen omituiselta. Hänellä oli päällään kirkkaanpunainen lyhythihainen paita, leveät pussihousut sekä hänen päässään oli hedelmähattu(hedelmät näyttivät muovisilta). Tytön kengätkin olivat omaa luokkaansa: ne välkkyivät valoja joka askeleella ja ne muistuttivat kumisaappaiden ja tennareiden risteytystä. Menin kuitenkin rohkeasti tämän oudon tytön luo.
“Hei, olen Stella Montgomery”, aloitin keskustelun. “Olen uusi täällä, enkä löydä asuntolaa”, lisäsin hieman arasti.
“Moi Stella”, tyttö sanoi hieman hämmästyneellä äänellä. “Minä olen Sorya Dellawer, olemme ilmeisesti huonetovereita”, Sorya naurahti. “Mutta minä voin kyllä näyttää sinulle tien asuntolaan, olen itsekkin menossa sinne.” Ja niin lähdin seuraamaan tuota omituisesti pukeutuvaa tyttöä, jonka kanssa asuisin ainakin tämän lukuvuoden.

Matkalla asuntolaan minulle selvisi hieman Soryasta. Hän opiskeli täällä toista vuotta, ja lupasi auliisti opastaa minua ensimmäisinä päivinäni Adejessa. Minulle selvisi sekin, että Sorya käyttää usein juuri tuollaisia asuja, joka hänellä oli silläkin hetkellä päällään. Matkan aikana hän myös osoitteli minulle rakennuksia ja kertoi mitä niissä on.
“Mennään huomenna käymään sisällä”, Sorya sanoi kun kysyin missä luokat ovat. Asuntolalle päästyämme minulla oli yleiskuvaus tästä upeasta paikasta.

Asuntolahuone oli tavallinen asuntolahuone. Olin tuonut mukanani pienen television, jonka asensimme Soryan kanssa seinälle.
“Olitko sinä tässä huoneessa viime vuonnakin?” kysyin Soryalta päästessäni purkamaan matkalaukkua.
“En, olin huoneessa 239 yksin”, hän vastasi. “On kiva saada huonetoveri.” Hän heitti hymyn minulle.
“Millaista opiskelu on tällä?” utelin.
“Pääosin samanlaista kuin tavallisessa koulussa, mutta minä viihdyn enemmän täällä. Adejessa ei ole kiusaajia”, Sorya sanoi ja naurahti. “Täältä sain jopa ystäviä.”
Huokaisin helpottuneena. Jos jotain kammosin, niin kiusaajia.
“Oho, onpa aika lentänyt, ruoka-aika on 15 minuutin kuluttua”, Sorya sanoi ja venytteli käsiään.
“Minä vaihdan nopeasti vaatteet, mennäänkö sitten?” kysyn ja nousen myöskin ylös.
“Juu, menen jo ulos.”
Kaivoin jo kaappiin laittamistani vaatteista tummat pillifarkut ja mustan hupparin. Vaatteet vaihdettuani lähdin ulos Soryan perään.

“Täällä ei ole vielä puoliakaan koulun tavallisesta oppilasmäärästä”, Sorya kertoi minulle koulun melkein täydestä ruokalasta.
“Mutta meitähän on melkein puoli tuhatta”, ihmettelin ääneen.
“Tavallinen oppilasmäärä on noin 1500 oppilasta, riippuu vuodesta.”
En kyennyt enää vastaamaan, sillä joku törmäsi kylkeeni.
“Anteeksi”, minuun törmännyt tyttö kiirehti sanomaan. “Minä olen Lea Anderson.”
“Minä olen Sorya Dellawer ja hän tuossa on Stella Montgomery”, Sorya esitteli meidät.
“Tuletko syömään kanssamme?” kysyin Lealta.
“Kiitos, se olisi mukavaa”, hän vastasi silmät säihkyen.
Etsimme tyhjän pöydän ja istuimme alas. Söin hyvällä ruokahalulla, olinhan saanut ruokaa edellisen kerran aamulla. Leakin söi paljon, mutta Sorya ei syönyt, hän vain pyöritteli ruokaa lautasellaan.
“Äh, en vain pidä hirveästi kasviskeitosta”, hän tokaisi.

Ruokailun aikana juttelimme kaikesta maasta taivaaseen. Leakin oli mukava, ja hän oli myös samalla vuosikurssilla kanssani. Ruoan jälkeen menimme takaisin asuntolaan, Lea omaan huoneeseensa ja me Soryan kanssa omaamme. Olin rättiväsynyt, ja päätin mennä nukkumaan ajoissa.
“Hyvää yötä!” toivotin väsyneellä äänellä. Nukahdin samalla sekunnilla kun pääni kosketti tyynyä.

Nimi: Lizette Pears

14.03.2017 01:21
1. Luulla saa, vaan ei tietää

Auton renkaat pyörivät vasten soraista katua. Ihan kuin ei Mr. Pears olisi tehnyt lähtöä muutenkin vaikeaksi tyttärelleen.
”No niin isä, onko tämä taas joku yritys saada minut muuttamaan mieleni?”
Mr. Pears kääntää päätään sivusuuntaan. Kuski ajaa päämäärätietoisesti. Onhan hän Lizetten itsensä palkkaama, ei isän orjuuttama työjuhta.
”Mitä sinä nyt, ethän sinä semmoista minusta luule?” isä naurahtaa väkinäisesti.
”Ms. Pears, luulen, että rengas on puhjennut”, toteaa kuski.
Lizette tuijottaa etupenkillä istuvan isänsä takaraivoa. Ei mitään uutta auringon alla. Kuski kohoaa lisäkilojensa kanssa autosta ulos ja katoaa jonnekin vasemman takarenkaan luokse. Kuuluu miehistä vääntämistä ja kolinaa. Sitten pellin ikävää raavintaa.
”Asia selvä. Minä tästä-” tyttö paukauttaa ovensa auki ja kurottautuu kuski Jacobin ylitse ottamaan matkalaukkunsa.
Mr. Pears liittyy auton ulkopuolella pyörivään kiihkeään näytelmään.
”Liz. Liz. Anna minulle ne laukut, minä kannan ne sinulle.”
”Et kanna. Minä lähden nyt. Nähdään ensi jouluna. Jos silloinkaan.”
”Liz, et voi lähteä tuollaisessa mielentilassa”, Mr. Pears tarttuu yhteen laukkuun.
Nyt heillä molemmilla on jotain, mistä taistella. Kuski Jacob hyräilee vääntäessään ruuvilla rengasta paikoilleen. Lizette vetää laukkua kohti itseään, Mr. Pears vetää takaisin.
”Isä, olen tosissani. Lopeta ja anna minun elää.”
Lizetten ääni ei heijasta kapinaa, vaan hartaan pyynnön. Mr. Pears päästää irti, mutta hieroo partaansa tyytymättömänä. Hän ei näytä menettävän tytärtään, vaan osakkeen.
Kuski Jacob ilmestyy heidän vierelleen.
”Korjattu.”
”Kiitos, Mr. Jacob”, hymyilee Lizette ojentaen miehen käteen nipun seteleitä.
”Tahdotteko, että vien teidät perille, Ms. Pears?” kuski tarjoutuu kumartaen.
Lisätienestin toivossa. Lizette väläyttää hyväntuulisen hyvästiksi tarkoitetun hymyn.
”Ei. Minä jatkan tästä. Enää muutama kilometri ja olen perillä. Kävely tekee minulle hyvää.”
Mr. Pears on ulkona tästä ystävällisestä keskustelusta, jonka sisälle hän ei koskaan ole päässyt. Autokuskikin on tyttärelle tunnearvoisempi kuin oma isä.
”Tiedän, että pärjäät”, hän toteaa kuivasti yrittäen pehmittää tyttärensä tuntoja.
Lizette pudistaa päätään mielessään.
”Kerro Sugarille ja Evelle terveisiä ja pusuja minulta”, hän sanoo ja lyö isänsä käsivartta. Siinä oli jäähyväiset.
Lizette kerää ylleen matkalaukkunsa ja yhden rinkan ja on sortua niiden painon alle, mutta esittää kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän kääntyy kohti ylös viettävää polkua, joka vie sisäoppilaitokselle. Takana kuuluu auton oven sulkeutumisen ääniä. Juuri kun hän on uskomaisillaan maailman hyvyyteen…
”Hei, exäni tytär!” Mr. Pears huutaa ikkuna avoinna.
Lizette hätkähtää.
”Senkin huoranpenikka! Tule kotiin sitten, kun arvostat painavaa rahaa. Muussa tapauksessa, kuten tiedät, sihteerini paikka on yhä avoin.”
Auto kaartaa pois, kuski Jacob yrittää pitää kiirettä, ettei Lizetten tarvitsisi kuulla solvausta enempää. Se on melko lailla myöhäistä. Hän ehti jo kuulla joka sanan. Ja joka sana tekee hänestä heikon. Niin heikon, että hän romahtaa matkatavaroidensa painon alle mäen jyrkässä kaarteessa.

Ensimmäisenä silmiin osuu kirkas valo – samanlainen kuin hammaslääkärissä. Paikka muistuttaa lääkäriä mitä enemmän Lizette avaa pökkeröisiä silmiään. Aluksi kaikki näkyy sumuisena, vähitellen kirkastuu kuin palapelissä yksi pala kerrallaan.
”Kennedy. On hereillä nyt”, miehen tasapainoinen ääni kantautuu korviin.
Paikalle astelee sairaalatohveleihin jalkautunut keski-ikäinen nainen. Samassa Lizetten päätä tunnustellaan niin kylmällä kuin lämpimällä pyyhkeellä, pulssia mitataan ranteesta ja poskipäitä tökitään minitaskulampulla.
”Ei näyttäisi vakavalta, nuori neiti. Sinun suureksi onneksesi”, nainen hymyilee äidillisesti.
Hymy ei ole äidin. Mutta melkein. Lizette ei sano mitään. Lizette on siihen aivan liian väsynyt.
”Oletan, että uni maittaisi, nuori neiti…-”
”Lizette.”
”Lizette. Ja sukunimi?”
”Pears.”
”Pears”, nainen makustelee suussaan, ”sehän on Mr. Desmond Pearsin-”
”Tytär.”
”Tytär. Aivan.”
Lizette naurahtaa itsekseen. Moni haaveilee tuntevansa isän. Ei siksi, että hän olisi suuri julkkis. Siksi, että hän on juuri sopivan suuri julkkis mahdolliseksi tuntea. Niin sanottu kunnallispoliitikko, joka voisi edetä valtion tasolle. Siinä vasta kadehtittava osa. Saada päättää omasta julkisuuden asteestaan. Mutta Lizette tietää. Vain Lizette tietää, mistä se johtuu.
”Kuka sinä olet, jos sitä sopii kysyä, Ma’am?” uskaltautuu Lizette nostaa päätään kohti leppoista naishenkilöä.
”Minä olen Kennedy McRoss. Ole hyvä ja kutsu etunimellä vain, minä olen jo tätä sukupolvea, joka ei liiemmin välitä arvoista ja titteleistä”, hän vinkkaa silmää.
Lizette hymyilee. Ihan kuin äiti.
”No, tyttö-kulta. Sinulla on mustelmia ainoastaan. Ei muuta kuin pehkuihin ja aamulla ylös niin pääset perehtymään huomenna uuteen kotiin.”
”Entä matkatavarani? Ovatko ne kaikki tallessa?”
”Muutama talomme herrasmies passitettiin kantamaan ne huoneeseesi jo edeltäpäin”, muikistelee Kennedy veikeää suutaan.
Lizette heittelee mielessään ajatuksia noista kahdesta talon herrasmiehestä. Kennedy muistuttaa maalaistalon emäntää, jolla on iso lauma nuoria poikia juoksutettavanaan. Ajatus siitä huvittaa, mutta Lizette tukahduttaa naurun. Hän on nousemaisillaan pediltä, jolla makaa, kun toinen jalka pettää alta.
”Hups hups! Tyttö-rakas, sinä et tuossa kunnossa pysty vielä kävelemään!” Ms. Kennedy nappaa hänen kainaloistaan kiinni ja pitelee tukevasti.
”Mr. Steel! Mr. Steel! Sinua kaivataan terveydenhoitohuoneessa!” nainen kailottaa avoimesta ovesta käytävälle.
Kommunikaatio pelaa, sillä vanha mies ilmestyy siihen hattu päässä vain sekuntien päästä.
”Mitä rouva on vailla?”
”Huikkaa kentältä yksi palloa potkiva poikamies tänne neitoa saattamaan. Hän ei tässä kunnossa kävele yksin.”
Lizette katsahtaa Ms. Kennedyyn hämmentyneenä.
”Anteeksi, mutta en usko tarvitsevani saattoapua.”
Se tästä enää puuttui, että joku futishullu pähkinäaivo pelastaisi hänet pulasta. Miehistä viimeinen sai olla jalkapalloilija – se oli aina ollut niin eikä koskaan muuksi muutu. Ms. Kennedy ei kuitenkaan ota kommenttia kuuleviin korviinsa, vaan pitelee käsivarresta katsoen ikkunasta, kuinka vanha talonmies Mr. Steel kutsuu yhden pojista tehtävään. Askeleet lähestyvät äänen kantamina. Huohottava ruskeaverikkö ilmaantuu ovelle.
”Ms. Kennedy, tässä olen. Mitä apua saisi olla?” poika kysyy ja nojautuu pitelemään reisiään käsillä. Peli on ollut ilmeisen uuvuttava.
”Tässä on Lizette Pears. Hänelle sattui pieni ensikertalaisen onnettomuus tänne saapuessaan, ja tarvitsee saattamista huoneeseensa. Ole hyvä, ja pidä hänestä huolen. Onko selvä?”
Poika terästäytyy ja kohoaa täyteen mittaansa. Hänellä on yllään sisäoppilaitoksen oma urheilukerrasto: valkoruskea hihaton pelipaita ja sortsit. Vaatteet eivät ole mallikelpoista materiaalia, mutta poika itsessään ilman niitä mainio yksilö. Hän ei ole Lizetteä hurjasti pidempi, eikä mikään massiivinen lihaskimppukaan. Hän on solakka, mutta käsivarsista voi nähdä treenauksen vaivan. Hetken Lizette odottaa huomaavansa ensimmäisiä flirttailun merkkejä. Kulmakarvojen kiintoa herättävää kohoilua, lipeviä sivuhuomautuksia, lähentelyä. Ja kun poika astuu kohti häntä, Lizette luo häneen myrkyllisen katseen.
”Ai, anteeksi. Joo, minä otan nopean suihkun.”
Pojan reaktio riisuu Lizetten aseista. Ruskeahiuksinen poika kääntyy nopeasti ja juoksee toiseen suuntaan käytävälle. Lizette ei ole uskoa tapahtunutta. Hän itse on täysi idiootti. Ms. Kennedy on silmäilevinään papereita. On hiljaista. Jonkun aikaa kuluu, kun ovelle saapuu poika uudelleen. Hän pysähtyy, levittää kätensä rennosti ilmaan ja nauraa.
”Nyt on varmaan parempi. Talutanko kädestä vai pitelenkö selästäsi? Ms. Lizette?”
”Äh, kyllä. No, käsi on ihan riittävä. Kiitos vain. Ei olisi tarvinnut.”
”Sano vain Matt. Se on nimeni. Ajattelin etukäteen ilmoittaa, ennen kuin veikkaat sitä”, Matt virnistää ja hellävaraisesti sujauttaa kätensä Lizetten käsivarren ympärille. Pojan tuoksu suihkun jälkeen on puhdas. Miltä puhtaus tuoksuukaan? Lizette muistaa vain parfyymeihin pynttäytyneitä ikäisiään, joiden haju enteili pelkkää kevyttä pelleilyä. Mattista huokuu puhtaus. Ei likaisuus.
”Hah, ai miten niin?”
”No, sanovat, että jalkapalloilijan nimi on aina Matt.”
”En ollut kuullutkaan tuota”, Lizette päästää naurunsa valloilleen.
Ensimmäistä kertaa aikoihin. Niin kuin juttelisi kuski Jacobin kanssa. Samanlainen vapaus. Ainakin vähän. Huone 283 tulee vastaan jonkun matkan verran siitä, kun Lizette ja Matt ovat jutelleet pinnalliset asiat toisistaan. Harrastukset ja sen sellaiset. Perheestään he vaikenivat.
”Hei, se on tässä. Kiitos todella paljon”, Lizette irrottautuu Mattin käsivarresta hieman punaa naamallaan.
Matt ei huomaa moista. Hän ojentautuu avaamaan huoneen oven uudelle tuttavuudelleen.
”Ei se mitään. Lepää hyvin nyt tämä yö. Nähdään taas aamulla. En tiedä ollaanko samoilla kursseilla, mutta ainakin muuten. Tai en tiedä haluatko, mutta voisin näyttää sinulle jotain paikkoja?”
Lizette empii. Ei siksi, että hän tahtoisi kieltäytyä. Hän nuolee huultaan hermostuneesti.
”Voi vitsit, olen säikäyttänyt sinut jo monesti tänään. Ymmärrän. Mutta hei, tunnen pari oman vuosikurssini tyttöä. Pyydän heidät tänne luoksesi heti aamulla tarkistamaan vointisi. Voitte mennä yhdessä aamupalalle ja kiertää paikat ympäri. On varmasti helpompaa tarttua hommiin tyttöjen kanssa. Laitan heille saman tien viestiä.”
Ennen kuin Lizette ehtii toimia, Matt naputtaa muutaman viestin ja katsahtaa sitten vihreillä silmillään Lizetteen. Lizette kääntää silmänsä pois.
”Okei, Ms. Lizette. Nuku hyvin. Tarvitsetko vielä jotain?”
”Ei, kiitos. Kaikki hyvin näin”, tyttö vain kykenee päästämään suustaan.
Matt väläyttää pienen, hennon hymyn ja poistuu sitten raapien takaraivoaan. Lizette astuu huoneeseensa ja kirjaimellisesti rojahtaa sängylle. Kello on vasta seitsemän illalla, mutta päivä on ollu raskas. Uni hoitaisi aivoja ja haavoja. Jos. Vain jos. Mieleen juolahtaa tarkistaa mikä tilanne on omalla koneella. Lizette kurottautuu lähintä reppuaan kohden. Läppäri käynnistyy suhkot nopeasti. Lizette avaa summan mutikassa pankkitilinsä.
”Olet nostanut tililtä rahaa 239 000 dollaria. Tililläsi on nyt 0 dollaria.”
Lizette huokaa. Hän klikkaa hiirellä auki isänsä yrityksen nettisivun.
”Osakeomistajat listattuna: Steve Marks, Melanie Cambridge, Sugar ja Evelyn Pears.”
”Voi isä, sinä voit luulla, mutta sinä et tiedä.”
Lizette luo katseensa yhteen matkalaukuistaan – siihen suurimpaan ja painavimpaan.

Vastaus:

Tämä kuitattu :)

Nimi: Chon Stay

21.02.2017 13:18
Luku 1 - Danielle Fred

Suuret rautaiset portit komeilivat avonaisina edessäni. Opiskelijat ryntäilivät edestakaisin suurien matkalaukkujensa kanssa, törmäten toisiinsa. Toiset näyttivät hyvästelevän ystäviään, toiset vanhempiaan ja loput poika- tai tyttöystäviään. Minä taas en hyvästellyt ketään. Olin kulkenut matkan kotoa koululle bussilla, sillä halusin perheestäni eroon niin pian, kuin mahdollista. Poikaystävää minulla ei ollut, ja ystäväni rajoittuvat koulun opiskelijoihin, joten heitä ei tarvinnut hyvästellä.

“198, 199, 200..”, luettelin ääneen etsiessäni omaa huonettani. Viime lukuvuotena huoneeni numero oli ollut 172, mutta tänä vuonna se olikin 201. Kaiken lisäksi joudun jakamaan huoneeni jonkun toisen ihmisen kanssa. Viime lukuvuotena olin vain kiittänyt onneani, kun olin saanut asua huoneessa yksin, sillä en pahemmin välittänyt jatkuvasta seurasta.

Huone numero 201 komeili edessäni. Avoinna olevasta ovesta näki hyvi koko huoneen. Kaksi sänkyä, kaksi pöytää, kaksi vaatekaappia ja suihkutilat. Nostin raskaan laukun olalleni ja astelin sisälle pimeään huoneeseen. Huoneen ilma oli tunkkainen ja kaiken lisäksi olin melko varma ettei tätä huonetta oltu siivottu ennen lukuvuoden alkua. “Huhuu?”, huhuilin laskien samalla urheilukassin sängyn päälle. “Olen täällä!”, kuului vastaus suihkutiloista. Kohotin hieman kulmiani ja menin katsomaan kämppäkaveriani.

Lyhyet hiukset, lävistyksiä ja tummat meikit. Tämä ihminen oli todella mielenkiintoisen oloinen persoona. “Danielle Fred”, tyttö esittäytyi ojentaen kätensä. “Chon Stay”, vastasin ja kättelin tummatukkaista tyttöä. “Toisen vuoden opiskelija?”, Danielle kysyi ja kääntyi takaisin lavuaarin puoleen. Hän yritti ilmeisesti saada sen vetämään, tosin aika huonoin tuloksin. “Kyllä vain”, tokaisin ovenpieleen nojautuen. “Hemmetti näitä! Ei olla edes ensimmäistä yötä nukuttu, niin joka paikassa on jo vikaa”, tuo manasi.

Palasin takaisin huoneemme puolelle purkamaan tavaroitani. Tungin viikatut vaatepinot omaan vaatekaappiini ja asettelin yhden valokuvan yöpöydälleni. “Äitisi?”, Daniellen ääni kuului takaani. Hätkähdin hieman, sillä en ollut huomannut, saati kuullut tytön tuloa. “Joo”, vastasin närkästyneenä. En pahemmin halunnut puhua aiheesta, en etenkään tytölle, jonka olin vastikään tavannut huoneemme vessassa lavuaaria korjaamassa.

Lounasaikaan jouduin valitettavasti poistumaan huoneemme uumenista ja palaamaan muiden ihmisten pariin. “Chon! Oli kauhea ikävä!”, kuulin jonkun huutavan korvani juuressa ja samassa minut oli jo kaapattu syleiltäväksi. Johan Miles, vaaleatukkainen itsekeskeinen idiootti, joka oli piirittänyt minua jo viime lukuvuodesta alkaen. Useat tytöt olisivat onnensa kukkuloilla, jos Johanin kaltainen luuseri retkahtaisi heihin, mutta minulle hän aiheutti vain päänsärkyä. “Ihana nähdä sinua!”, poika sanoi irroittaen otteensa minusta. “Voisinpa sanoa samaa”, tokaisin lyhyesti ja käännähdin kannoillani. Mitä nopeammin karistan hänet kimpustani, sitä parempi.

Adejessa tarjoiltava ruoka oli hyvää, mutta minulla ei ollut nälkä. Pyörittelin perunan palasia lautasellani, kun Danielle istuutui minua vastapäätä. “Eikö maistu?”, tyttö kysyi ruokaansa mässyttäen. “Ei”, vastasin tylysti ja käännyin katsomaan viereisessä pöydässä istuvia henkilöitä. “Sinuna en edes katsoisi heidän suuntaansa. Ihme diivoja kaikki”, Danielle selitti, niin, että perunan palaset lentelivät ympäri ruokasalia.

Palasin huoneeseeni, tai siis huoneeseemme. Danielle oli rullannut sälekaihtimet auki. Ulkona oli alkanut satamaan. Syksy oli tuonut tullessaan kauniit värit puihin, mutta totta puhuen kaipasin kesän lämpöä. “Tupakkaa?”, Danielle kysyi röökiaskia heiluttaen. “Ei kiitos”, vastasin ja heittäydyin makaamaan sänkyni päälle. Todellisuudessa tupakka olisi kyllä maittanut, mutta tiesin, että se oli koulun säännöissä ankarasti kielletty. Tosin, eikö säännöt oltu tehty rikottaviksi?

Istuin kylpyhuoneen lattialla tupakka sormieni välissä. Danielle oli laittanut suihkun päälle, jotta tupakansavu hälvenisi nopeammin. Kaiken lisäksi olimme asettaneet märän pyyheliinan kylpyhuoneen oven eteen, jottei savu liikkuisi lattianrajasta huoneemme puolelle. “Oletko kuullut niistä bileistä, jotka ovat muutaman viikon päästä?”, Danielle kysyi. Nyökkäsin. “Kuka ei olisi. Harmi vain, että koulun alueelta poistuminen on kiellettyä”, tokaisin. “Kielletty kiihottaa. Hei c’moon Chon, kuka niistä säännöistä piittaa?”, Danielle sanoi nauraen. Tätäkö tämä tulisi olemaan? Sääntöjen rikkomista päivästä toiseen, Daniellella oli tosiaan huono vaikutus minuun.

- Houru

Vastaus:

Todella mielenkiintoinen aloitustarina! Tekstisi on mukavaa luettavaa, pidän paljon kirjoitustyylistäsi. Pidin siitä, että puhuit edellisestä vuodesta ja toit mukaan sinulle jo valmiiksi tuttuja henkilöitä.

"Danielle selitti, niin, että perunan palaset lentelivät ympäri ruokasalia." oli hyvin hämmentävä lause, ja jouduin lukemaan sen moneen kertaan ymmärtämättä vieläkään, mitä sillä tarkoitit. :D Lisäksi ihan kirjaimellista pilkunviilausta: kuin-sanan kanssa käytetään hyvin harvoin pilkkua, "niin pian kuin mahdollista" kirjoitetaan myös siis ilman pilkkua.

Tarinassasi oli monia hyviä kohtia, mutta kohtaamisesi tämän "vaaleatukkaisen itsekeskeisen idiootin" kanssa nousi suosikikseni.

Saat tästä 9 opintopistettä ja $13

Nimi: Sheyria Ravenagh

16.02.2017 16:40
"Oletko hereillä Sheyria?"
"Joo", huikkasin äidilleni, jonka ääni oli kuulunut huoneeni oven takaa.
"Oletko pakannut?"
"En vielä", vastasin.
"Pakkaa sitten äkkiä, aikaa ei ole koko loppupäivää", äidin ääni kuului taas ja sitten askeleet loittonivat.

Olin herännyt noin vartti sitten ja sen jälkeen olin edennyt tasan kolme askelta aamutoimissani. Ne kolme askelta olivat kuluneet matkaan sängyltä vaatekaapilleni. Avattuani ovet olin silmäillyt kaappini sisältöä ja alkanut sitten paiskoa vaatteita pois kaapista etsien juuri sitä täydellistä asua tähän päivään. Fiilikseni vaikutti asuun ja sen takia sängylläni lojui ehdokkaita, joiden sävyt olivat lähinnä tummia. Joo, en ollut kovin hyvällä tuulella. Juuri sinä päivänä kun minun oli määrä lähteä Adejeen. Paska fiilikseni johtui lähinnä siitä, että jouduin jättämään ystäväni, perheeni ja oman hevoseni taakseni lähtiessäni sisäoppilaitokseen. Ei mikään itse Adejessa minua ärsyttänyt, se oli maineikas koulu ja voisin jopa jatkaa taitoluisteluharrastustani siellä.

Työnsin kasan toppeja takaisin kaappiin ja menin sänkyni luo. Aloin valikoida vaatteita ja kului vielä kymmenisen minuuttia, ennen kuin olin saanut ylleni silmääni miellyttävän asun. Siihen kuului harmaansävyinen, vatsaa paljastava t-paita, mustat, polvista revityt farkut sekä pitkä, vaaleanharmaa villakangastakki, joka ylettyi polviini asti. Kokosin pitkät, luonnonkiharat hiukseni poninhännälle pään päälle jättäen sen hiukan löysäksi antamaan rennompaa vaikutelmaa. En tahtonut näyttää joltain angstiteiniltä tullessani Adejeen. Sipaisin hiukan ripsiväriä silmiini ja olin tyytyväinen ulkonäkööni. Sitten pitäisi aloittaa pakkaus. Kyykistyin ja ongin matkalaukkuni sänkyni alta, jossa se vietti omaa elämäänsä silloin kun en käyttänyt sitä. Leväytin laukun auki ja valmistauduin lastaamaan siihen kaiken, mitä mukaani tarvitsin.

Puolen tunnin kuluttua jokainen vaatekappale, jonka tahdoin ottaa mukaan, oli onnistuttu tunkemaan laukun uumeniin. Sinne ei kuitenkaan mahtuisi kaikki tavarani, joten minun täytyi etsiä käsiini kassi, jonne pakkasin sitten kaiken muun. Kun viimeinenkin hajuvesi oli kassissa, vedin sen vetoketjun kiinni. Tarkistin vaatekaappini sisällön. Sinne oli jäänyt vain muutama jo liian pieni vaatekappale ja joukko vaatteita, joita en tarvitsisi tai tulisi kuitenkaan käyttämään. Okei, kaikki vaatteet olivat siis mukana. Tarkistin työ- ja peilipöytieni pinnat ja laatikot ja muut paikat huoneessani, kunnes olin varma, että kaikki oli mukana. Laitoin matkalaukunkin kiinni ja lähdin alakertaan aamupalalle.

Syötyäni maittavan aamupalan oli jo oikeastaan aika lähteä. Rahtasin pakaasini alakertaan ja huikkasin sitten käyväni tallilla. Kiskaisin takin niskaan ja kengät jalkaan ja harpoin nopeasti alarinteeseen kohti tallia. Pian leväytin ovet auki ja tulin hevosen- lannan ja heinäntuoksuiseen tilaan, jossa oli käytävän varrella kuusi tilavaa karsinaa. Kävelin yhden luo ja sieltä työntyi tummanruunikko pää, joka hamusi hiuksiani suuhunsa.
"Heipä hei, Yazar", mumisin ja painoin pääni ruunan harjaa vasten.
Puoliverinen hörisi pehmeästi. Se aisti suruni ja alkoi töykkiä minua aivan kuin tahtoisi minun kertovan, mikä oli vialla. Ja minähän kerroin. Juttelin hetken hevoseni kanssa siitä, kuinka minun olisi jätettävä se pitkäksi aikaa ja lähdettävä opiskelemaan. Kyyneleet täyttivät silmäni, kun minun oli aika lähteä. Suukotin ruunan turpaa, sopersin hyvästit ja lähdin tallista.
Pyyhin kyyneleeni ja kovetin mieleni. Nyt pitäisi jaksaa kohti Adejea. Äiti oli jo pakkaamassa tavaroitani autoon pienehkön kartanon pihassa. Kartano, yhtä kuin kotini. Rikas perhe, siitä kertova talo. Niinpä niin.

Edessä kohosi suuri, kartanomainen rakennus, jonka lukuisista ikkunoista tuikki lämmin valo. Nousin hiukan jännittyneenä autosta ja menin sen taakse ottamaan tavaroitani esiin. Äiti nappasi matkalaukkuni ja minun hoidettavakseni jäi kassi sekä käsilaukkuni. Seurasin äitiä kohti koulurakennuksen ovia silmäillen uteliaana ympärilleni. Olimme käyneet noin viikko sitten jo koululla täyttämässä papereita, mutta silloin olin saanut vain pienen maistiaisen koulusta. Nyt saisin tutustua siihen kunnolla, ja oikeastaan odotinkin sitä, vaikka samalla sisimpääni kaihersi pieni, haikea tunne siitä, mitä taakse jäi.

"Tässä, huone 293", sanoi tyttö, jonka rehtori oli lähettänyt opastamaan minut huoneeseeni. Tyttö lehahti pois, ennen kuin kerkesin edes kiittää ja jäin käytävään yksin. Olimme ensin äidin kanssa vaihtaneet pari sanaa rehtori Gallagherin kanssa, ennen kuin minun oli pitänyt jättää äidille hyvästit ja seurata opastyttöä huoneeseeni. Huonetoverini kuulemma jatkaisi tästä. Huokaisin itsekseni. Pienimuotoinen jännitykseni oli kadonnut jonnekin, ja tilalla oli oikeastaan vain päättäväisyyttä ja tavallista minua. Painoin käteni rivalle ja vedin oven auki työntyen sisään kamppeideni kanssa.

Ensimmäisenä kiinnitin huomiota tyttöön, joka istuskeli rennosti toisella huoneen vuoteista kohottaen katseensa minuun. Tytöllä oli tummanruskeat hiukset, jotka valuivat suorina hänen alaselkäänsä. Hänellä oli suuret, harmaat silmät ja ystävällinen hymy valaisi tytön kasvot hänen havaitsessaan minut.
"Moi! Sä taidat olla Sheyria?" hän kysyi hymyillen.
"Joo", totesin ja onnistuin hymyilemään takaisin jopa kumman aidosti.
"Mun nimi on Casandra Fillies", tyttö sanoi ja ojensi kättään toista vuodetta kohden.
"Sun puoli huonetta", hän hymähti.
Työnsin matkalaukun varren sisään ja jätin sen nojaamaan sänkyä vasten heivaten käsilaukkunikin sängylle. Istahdin alas ja tutkailin huonetta katseellani. Kahdesta suuresta ikkunasta oven vastaisella seinällä tulvi päivänvaloa vaaleiden verhojen läpi sisään. Oma sänkyni oli kauempana ikkunasta. Molemmille oli varattu omat pöydät ja vaatekaapit.
"Millä luokalla sä oot?" kysäisin Casadralta.
"Ensimmäisellä. Oon ollu täällä jo viikon, jäin silloin kun kävin paperintäyttövierailulla", hän vastasi.
"Asutko kaukanakin?"
"Joo, ihan tarpeeksi kaukana. Olisi ollut typerää tulla, lähteä ja tulla sitten vielä takaisin.", tyttö virnisti.
"Mun pitää esitellä sulle koulua, mutta pura vain tavarasi ensin", hän jatkoi.
"Njäh, kyllä mä kerkeen sen myöhemminkin tehdä", sanoin.
"Okei, mennään sitten", Casandra sanoi ja nousi reippaasti ylös.

Lähdimme huoneesta ja Casandra selitti minulle hiukan asuntolasta. Yöhiljaisuus kestäisi kuulemma iltakymmenestä puoli kuuteen aamulla, ja silloin pitäisi olla omissa huoneissa. Hän mainitsi poikien huoneiden sijaitsevan länsisiivessä, tämä itäsiipi oli taasen tytöille. Hän selitti myös jotakin muuta ei-niin-tärkeää, joka meni minulta vähän ohi korvien.
Sitten oli itse koulurakennuksen vuoro. Casandra esitteli minulle alakerran ruokalan ja liikuntasalin. Toisesta kerroksesta löytyi hallintokäytävä ja auditoriot ja sitä seuraavat olivat täynnä luokkahuoneita. Tunnelma oli vanhanaikainen, mutta silti jotenkin ystävällismielinen. Casandra vaikutti mukavalta, pirteältä ja ystävälliseltä. Palasimme kierroksen jälkeen huoneeseemme.

"Mitäs olet mieltä?" hän kysyi istahtaessaan oman pöytänsä ääreen.
Minä avasin vaatekaappini oven ja silmäilin sen läpi, avasin matkalaukkuni valmiina tyhjentämään sen vaatteistani ja avasin myös suuni.
"Hmm..En ihan tiedä, mutta uskon kyllä, että tämä on ihan mukava paikka opiskella", mietiskelin.
"Jep. Itsehän en tietenkään ole ollut vielä yhdelläkään tunnilla, mutta kaikki vaikuttaa kivalta", Casandra sanoi pyöritellen jotain kynää sormissaan.
Nyökkäsin ja aloin kammeta vaatepinoja matkalaukusta kaappiin.
"Mierda", mutisin espanjaksi itsekseni tiputtaessani vahingossa kasan paitoja sikin sokin lattialle.
"Hmh?" Casandran kysyi havahtuen omista ajatuksistaan.
"Suomennettuna paska", virnistin tahallani ja aloin koota vaatekappaleita lattialta.
"Mitä kieltä se sitten oli?" Casandra naurahti.
"Espanjaa."
"Espanjaa?"
"Joo..olen kaksikielinen. Englantia ja espanjaa", kerroin.
"Uu siistiä", tyttö virnisti.
Kohautin harteitani ja työnsin keräämäni vaatteet kaappiin. Jonkin ajan kuluttua kaikki muutkin vaatteet olivat kutakuinkin siististi kaapissa. Avasin kassini ja aloin purkaa sen sisältöä yrittäen saada omasta puolestani huonetta itseni näköisen. Pian pöytäni oli täynnä mukana tuomiani tavaroita, osalle löysin paikan vaatekaapin alahyllyiltä ja niin edelleen. Seinille en saanut vielä laitettua mitään. Minulla oli muutama taulu kotona, mutta en ollut tajunnut ottaa niitä mukaan. Silmäilin huoneen puoliskoni läpi ja työnsin tyhjät pakaasini sängyn alle piiloon.

"Mielipiteesi koulupuvusta?" Casandra kysäisi, kun olin valmis.
"Aagh, en edes muistanut sitä", kasvoille tuli epätoivoinen ilme ja kaaduin selälleni sängylleni.
Casanda vain virnuili tahallaan ja meni omalle vaatekaapilleen.
"Minulla ne olivat ainakin täällä", hän sanoi vetäen esiin sinihopeaisen kellohameen.
"Aivan, taisinkin nähdä jotain inhottavaa kaapissani", sanoin ja menin omalle kaapilleni.
Olin sivunnut koulupukua purkaessani tavaroitani kaappiin ja puku odotteli henkarissa omien vaatteideni seassa. Huokauksen kera vedin henkarin esiin ja silmäilin hametta, joka roikkui siitä siististi alas. Siinä oli myös valkoinen kauluspaita sekä jakku. Jotakin sukkia oli näkynyt yhdellä hyllyllä, samoin mustat kengät.
"Jos haluat käyttää kravattia tai housuja tai muuta sellaista niin voit pyytää", Casandra virnisti.
Pudistin päätäni hienoisesti ja huomasin kaapissa myös toisen kappaleen samaa asua. Levitin kädessäni olevan asun vaatekappaleita sängylle ja silmäilin niitä.
"Muistelin, että tämä oli jotenkin pahempi", kerroin naurahtaen ja pyyhkäisin jakun etumuksen suoraksi.
Casandra mallasi hametta itseään vasten vaatekaapin oven sisäpuolella olevan peilin edessä ja naurahti.
“Minusta tämä on yllättävän hyvä koulupuvuksi”, hän sanoi.
Äännähdin myöntävästi ja työnsin henkarin takaisin kaappiin.

Loppupäivä kului lähinnä lukujärjestystä (Joka oli jätetty pöydälleni) tutkiessa ja jutellessa Casandran kanssa. Sain tutustuttua häneen paremmin ja sain tietää, että meillä oli muun muassa sama harrastus - taitoluistelu. Illan tullessa kävimme yöpuulle, kohti ensimmäistä kouluaamua.

//Pahoittelut laadusta, ei ole mitään parasta D: :D Toivottavasti kelpaa ensimmäiseksi tarinaksi >.<

Vastaus:

Kelpaa oikein hyvin ensimmäiseksi tarinaksi! ;) Pituutta oli hyvin ja tarina eteni alusta loppuun asti sujuvasti, mikä sai mielenkiinnon pysymään yllä. Kirjoitustyylisi muistuttaa hyvin paljon omaani! Kuvailet hyvin ympäristöäsi ja omia tunteitasi. Sain hahmostasi jo erittäin hyvän kuvan.

Jotkin sanavalinnat kolahtivat silmääni ihan vain siitä syystä, etten tiennyt niiden merkitystä (pakaasini, kammeta). Omaa tyhmyyttäni vai jotain murretta? Naurahdin myös kohdalle, jossa käytit espanjaa ja sanoit "suomennettuna", jonka jälkeen sanoit olevasi kaksikielinen: englantia ja espanjaa.

"Juttelin hetken hevoseni kanssa siitä, kuinka minun olisi jätettävä se pitkäksi aikaa ja lähdettävä opiskelemaan." toi hymyn huulilleni, sillä kuvittelin hevosesi vastaavan sinulle. Hevosihmisenä kuitenkin ymmärrän erittäin loistavasti, mitä tarkoitit. Tämä lause jäi kuitenkin lempparikseni koko tarinassa.

Saat tästä 10 opintopistettä ja $15.

Nimi: Stella Montgomery

27.01.2017 05:13
Rakastan aamuja. Suorastaan jumaloin niitä. Herään aina aikaisin, ennen muita. Mutta tänä kirkkaana elokuun aamuna heräsin tavallistakin aikaisemmin, aurinko oli hädin tuskin kerennyt taivaanrannan yläpuolelle. Aivan liian aikaiseen heräämiseen on usein syy, ja tänään syy oli jännitys. Olin nimittäin lähdössä uuteen kouluun, uudelle paikkakunnalle. En tunne sieltä ketään, en joskus uskonut tuntevanikaan. Mutta silti, hetken aivopierusta kylläkin, olin menossa Adejeen, Hamiltoniin. En ole sitä sorttia joka rakastaa tutustua uusiin ihmisiin ja uusiin paikkoihin. Pidän eniten kaikesta tutusta ja turvallisesta.

En olisi kestänyt koko tuota tuskallista odotuksen täyteistä aamua, ellen olisi tarttunut mikrofoniin ja alkanut laulaa suosikkibiisejäni. Olin onnekseni pakannut kaiken jo edellisenä päivänä, joten tämä aamu oli pyhitetty laulamiselle ja jännittämiselle. Eniten minua jännitti millainen tuleva huonetoverini Sorya Dellawer olisi ja kuinka muut koulun oppilaat ottaisivat minut vastaan.

Aamu tuntui hurahtavan ohi hetkessä ja pian olikin jo lähdön aika. Kannoin suuren mustan matkalaukkuni autoomme ja isäni lähti kuskaamaan minua lentokentälle.
Lentokentällä oli ruuhkaa, joten lähtöselvityksessä ja turvatarkastuksessa meni paljon aikaa. Turvatarkastuksesta läpi pääsemisen jälkeen minulla oli vain viisitoista minuuttia aikaa löytää oikea lähtöportti arviolta noin sadan lähtöportin joukosta. Pääsin kuitenkin onneksi ajoissa perille, ja asetuin portille vievään jonoon.

Lentokoneessa minulla oli ikkunapaikka melko edessä. Lento ei itsessään ollut pitkä, vain 45 minuuttia. Olin ilmeisesti torkahtanut lennon aikana, sillä havahduin kuulutukseen jossa kerrottiin meidän olevan perillä. Minua alkoi jännittää vielä enemmän, sillä tunnin kuluttua olisin Adejessa ja näkisin uuden huonetoverini.

Lentokentältä Adejeen ei ollut pitkä matka, joten en tilannut taksia vaan päätin kävellä. Kävelin ihanien katujen varsilla ja ennen kuin huomasinkaan, olin perillä Adejen portin vieressä. Astuin jännittyneenä sisään Adejen alueelle.


Vastaus:

Oikein kiva ensimmäinen tarina! Tarinan kerronta oli sujuvaa. Kerroit hienosti, mitä tunnet ja sain heti hyvän käsityksen hahmostasi. Kielioppisi on aika hyvällä mallilla ja en löytänyt kirjoitusvirheitä.

Saisit vielä hieman enemmän elävyyttä tarinoihin, jos kuvailet myös sitä mitä haistat, kuulet ja näet ympärilläsi. Kuvailemalla hieman lisää ympäristöäsi ja käyttämällä kaikkia aistejasi, saat tarinaan hieman lisää eloa ja pituutta. Myös vuoropuhelut tuovat tarinaan vaihtelevuutta, mutta niitä varmasti tuleekin lisää, kunan tutustut muihin oppilaisiin Adejessa.

Tarinan viimeisin lause oli mielestäni paras kohta tarinassa, sillä se johdattelee jo toiseen tarinaan ja jättää lukijan odottamaan jatkoa. Samalla sait hyvin omat tunteesi taas esille.

Saat tästä 8 opintopistettä ja $10.

Nimi: Rene Harrison

24.01.2017 21:04
1. tarina
Nettistalkkaus, siunaus vai kirous?

Jos totta puhutaan, ei Adejeen meneminen ollut täysin minun ideani. Olihan se kuitenkin minun ehdotukseni, että menisin johonkin sisäoppilaitokseen, mutta en uskonut että porukat suostuisivat siihen, ainakaan niin helpolla. Kyllähän se suostuttelua tarvitsi, mutta sitten he itse ehdottivat että menisin samaan paikaan kuin Henry.

En tiedä mitä Henry oli mieltä asiasta. En ollut puhunut hänelle melkein kahteen vuoteen. Voisi kai sona, että meillä oli hiukan viileät välit sen jälkeen, kun tavallaan aiheutin potkut hänelle koulustu ja nolauksen kaikkien kaverien edessä. Se oli vahinko. Ainakin varmaan.

Vanhemmat eivät olleet mitenkään iloisia kun Kirotut mielet, sarja jossa työskentelin vielä muutama kuukausi sitten, loppui, mutta minulle se oli antanut tilaisuuden vapaaseen elämään. No joo, harmi että sen jätkän piti kuolla, mutta sentään siitä oli jotain hyötyä.

Lähtö aamuna heräsin aikaisin, mikä oli yllättävää sillä olin edellisenä iltana ollut tietokoneella selailemassa Adejen nettisivuja ja tulevan huonetoverini kaikkia mahdollisia sosiaallisiamedioita. Olihan minulla mahdollisuus mennä johonkin mitä kutsuttiin 'rauhalliseksi' illan vietoksi kaverien kesken, mutta kuvien perusteella joita ilmestyi instagramiin yön aikana, se ei ollut kovinkaan rauhallinen.

Eivätkä porukat olivat olleet töissä johonkin viiteen asti. Kuulin heidän tulevan. Aluksi isä, kiroillen ja ähisten siitä kuinka pitäisi imuroida. Sitten äiti reippaasti kopsutellen korkokengillään. Itse olin jatkanut selailua netin maailmassa vielä kuuteen asti, kunnes olin sitten mennyt nukkumaan pariksi tunniksi.
Huoneeni oli vielä pimeä, mutta arvelin ulkona olevan valoisempaa. Ainoa asia mikä toi valoa huoneeseen oli pimennysverhojen lomasta siivilöityvä auringon valo ja yöpöydälläni oleva kello, joka vilkutti vihreitä numeroita. Puoli yhdeksän aamulla. Vain muutama tunti sänkyyn menon jälkeen.

Silmäni olivat tottuneet pimeyteen ja huomasin tuijottavani pientä reikää katossa. Hymähdin reiän syylle ja leikille, jonka kehitin Kyran kanssa muutama vuosi sitten. Siinä oli tarkoitus saada tikka pysymään katossa, kun se oli heitetty sängystä makoillessa. Kutsuimme sitä kattotikaksi. Omaperäistä tiedän. Lopetimme sen leikkimisen kun Kyra oli menettää silmänsä tikan tippuessa hänen naamaan.
Arpi siitä oli jäänyt. Pieni piste vasemman silmän yläpuolella. Hän ei pitänyt siitä, mutta oikeastaan se oli tavallaan... Suloinen? En tiedä.

Olin jälleen löytänyt itseni ajattelemassa Kyraa, parasta ystävääni. Ja jälleen kerran tunsin huonon omatunnon piston kyseisen tytön takia. Olin totta kai kertonut hänelle sisäoppilaitos ideasta heti kun sen sain päähäni. Jopa ennen kuin kerroin siitä vanhemmille.
Hän oli ollut iloinen puolestani, mutta näin hänen lävitse. Vaikka Kyra oli ammattilainen näyttelemisessä, kirjaimellisesti, olin oppinut tuntemaan kun hän ei ole oma itsensä. Okei, oikeastaan tajusin sen vasta kun hän alkoi välttelemään minua 'elokuvaprojektin' varjolla.

Heitin jalkani sängyn yli ja nousin seisomaan huoneessa, jossa en juuri nähnyt mitään. Aloin hapuilemaan tietäni toisella puolella huonetta olevan valokatkaisimen luokse.
Olin kompastua johonkin, mikä tuntui kasalta vaatteita. Napsautettuani valot päälle tajusin sen kuitenkin olevan suuri Niken laukku. Niken laukku...Vaatteet ympäri huonetta... Pakkaaminen!
"Ei saakeli sentään", sihahdin tajutessani unohtaneeni tehdä ainoan asian mitä olin yrittänyt muistaa koko edellisen päivän.

Aloin kiskomaan vaatteita jo niitä pursuavasta kaapaista ja heittelemään niitä laukkuun. Ei kulunut kauaakaan kun olin tunkenut kaikki tarvittavat laukkuun ja aloin pakottamaan sen vetoketjua kiinni.
"Rikot sen tuolla menolla", tyttö joka oli ilmestynyt huoneeni ovelle tuijotti minua huvittuneena.

"Voit tehdä sen itse paremmin, jos siis haluat", hymähdin Kyralle joka käveli luokseni ja istuutui laukun viereen.
Blondi tuijotti minua naamallaan katse, jota kutsuin Oletko tosissasi?-katseeksi.
Huoahdin ja päästin irti vetoketjusta ja nojasin käsieni varaan antaen tytön auttaa.

"Olet vain tunkenut nämä tänne?" hän sanoi purkaessaan laukkuani.
"Eikö se ole pakkaamisen pointti?"
"Täälläpäin sitä kutsutaan viikkaamiseksi jos olet sattunut koskaan kuulemaan?" hän vastasi sarkastisesti.
"En. Hienoa sä voit hoitaa siis sen?" sanoin ja hyppäsin seisaalteen.
"Hetkinen nyt ei reilua", Kyra valitti silti nauraen.
"Pliiiiiisss? Mun pitää vaihtaa vaatteet", anoin viitaten yli suureen t-paitaan ja pyjamahousuihin jotka minulla oli ylläni.
Tunsin Kyran hyvin, se ei veisi paljoa suostuttelua ja pian tyttö suostuikin asiaan.

"Miksi oot muuten vältellyt?" kysyin vetäessäni mustaa paitaani pääni yli.
Etsin kaapista vaatteet joita tarvitsin ja odotin vastausta.
"Ketä? Koiraaniko? Joo meillä oli riita", vitsaili tyttö laittaessani päälle valkoista paitaa harmailla raidoilla.
Tällä kertaa oli minun vuoroni antaa 'oletko tosissasi?'-ilme. Tyttö pyöräytti silmiään ja sulki samalla laukkuni vetoketjun.
"Valmista", ilmoittaessaan asian hän samalla istuutui sänkyni reunalle. Seurasin tytön esimerkkiä ja istuuduin hänen viereensä.
"Kerro."
"No kun jään ihan yksin. Ei täälläpäin ole yhtä hyviä dorkia kuin sinä."
"Okei kiitos paljon."
"Ja muutenkin...Minulla tulee ikävä ja halusin vain että lähdet nopeasti. Tiedän että vihaat hyvästejä."
Asetin toisen käteni tytön hartioille.
"Voit nähdä tätä dorkaa aina lomilla", aloitin rauhallisesti, "tulen käymään joka lomalla."
"Niin, no..."
"Ja sinulla saattaa olla kuvausta jossain siellä. Voidaan varmaan nähdä jos tulet käymään Torontossa. Eihän siitä kuin ole muutaman tunnin ajo."

Kyran olo vaikutti selvästi kohonneelta ja uskaltauduin kysymään asiaa, jota olin miettinyt siitä asti kun tyttö oli astunut huoneeseeni sinä aamuna.
"Miten pääsit muuten tänne?"
"Minne?" kysyi hän ihmeissään katsoessaan minua pyöreillä sinisillä silmillään.
"Huoneeseeni? Talooni?" nauroin huvittuneena.
"Aa, joo. Äitis oli juuri lähdössä ja tavallaan se päästi minut sisään."
"Sillä alkaa työt kahdeksalta?"
"Tavallaan se myös keitti minulle kahvit ja juteltiin noin puolituntia ennen kuin heräsit."

Äitini ja parasystäväni kahvihetkellä sillä välin kun nukun? Hekotin ajatukselle.
"No kuitenkin tulin sanomaan heipat jo valmiiksi, kun tajusin että sinä vihaat pitkiä hyvästejä. En minä. Joten tulin tekemään viime hetkistäsi mahdollisimman tuskaisia. Olethan sinä sentään se kusipää täällä", selitti Kyra yrittäen pitää naamaansa totisena.
Tuhahdin esittäen loukkaantunutta.
"En ole varma haluanko että jäät. Minua on haukutto jo dorkaksi ja kusipääksi tänä aamuna."

Nauroimme pelleilyllemme hetken.
"Äitisi sanoi, että lento lähtee vasta kolmelta, joten päätin", hän piti pienen tauon ja kaivoi laukkuaan, " että pitäisimme vielä viimeisen sarjamaratoonin."
Hän tyrkkäsi käteeni lempisarjamme ensimmäisen kauden.
"Miten voisin kieltäytyä?" Virnistin iloisesti.


***

Suljin KYran tiukkaan halaukseen, enkä päästänyt irti ennen kuin äitini tökkäsi minua kylkeen pahoitellen.
"Sinun pitää alkaa lähteä."
Vanhemmat olivat tulleet kahden aikaan hakemaan minua ja olin onnistunut saamaan heidät suostuteltua ottamaan Kyran mukaan lentokentälle.
"Se on sitten heippa", sanoin yhä pitäen käteni lyhyemmän tytön hartioilla.
"Niin."

Tuijotimme toisiamme jonkin aikaa kunnes kiskaisin laukun maasta ja katsoin kolmikkoa.
"Nähdään sitten. Joskus", sanoin hiukan surullisesti ja suuntasin silmät vesillä kohti ovia joista pääsisin turvatarkastukseen ja muihin niihin.


Turvatarkastuksen ja lentolippujen tarkastuksen jälkeen suuntasin portille josta kone lähtisi noin 40 minuutin päästä.
Istuuduin portin edessä oleville penkeille ja suljin silmäni. Olin nukkunut yöllä vain muutaman tunnin, joten silmäni pysyivät vaivatta kiinni. En kuitenkaan onneksi ehtinyt nukahtaa kun ääni vieressäni sanoi jotain. Raotin silmiäni ja katsoin tyttöä jonka tunnistin eilisillan onlinestalkkaukselta. Carly Handin, tuleva kämppikseni.

"Mitäh?" sanoin hämmentyneenä, yhä hiukan tokkuraisena.
"Olet Rene Harrison, eikö?" tyttö kysyi samalla kun tuijotin häntä hieman hämmentyneenä.
"Juu", sanoin ja suoristin selkäni parempaan asentoon, "mutta luulin että lähdet Vancouverista?"
Tyttö kallisti päätään hieman ja katsoi minua rypistäen otsaansa.
"En tainnut olla aino joka teki hieman taustatutukimusta", sanoi hän kylmän rauhallisesti.
Hymähdin tajutessani etten ollut nolannut itseani vanhemman tytön silmissä.
"Joo, et ollut."

Okei joo. Se ei ollut vain 'hieman' taustatutkimusta. Selasin hänen sosiaallisenmedian läpi. Kaikki käyttäjätilit ja profiilit. Seuratut ja seuraajat. Olen alkanut tajuta miksi jotkut pitivät minua hieman outona...

"Mutta siis joo. Vancouverista ainoat lennot lähti tänään jostain syystä vain aikaisin aamulla ja myöhään illalla, joten käskin siskon ajaa tänne", hän selitti nopeasti.
"Hyvä valinta."
"Oletko siis toista vuotta Adejessa?" kysyin uteliaisuuttani kun tiesin hänen olevan minun ikäiseni.
"Joo oon", vastasi tyttö asetellen samalla hamettaan paremmin.
Miten hän pystyisi istumaan kuusi tuntia tuossa tiukassa hameessa?

Yhtäkkiä portin eteen alkoi kerääntymään ihmisiä ja tajusimme sen auenneen ja ihmisten pyrkivän sisään. Yritimme kiilata mahdollisimman monen ihmisen ohi ja pääsimme oikeastaan yllättävän pitkälle ilma isompaa valitusta ja pääsimme nopeasti lentokoneeseen paikoillemme.

Sattumalta istuimme kumpikin käytäväpaikoilla, mutta kumminkin vierekkäin.
Kun ihmiset alkoivat olemaan kaikki paikoillaan eikä käytävillä enää tungeksinut ihmisisä soi Carlyn puhelin. Hän pyyhkäisi tumman ruskeat hiuksensa pois silmiltä ja vastasi puheluun.
"Niin? Ai, hei Wave. Juu lähtee varmaan kohta. Joo joo muistin kyllä", aloitti Carly puhelimeen puhumisen paljon rennommin kuin aikaisemmin juttelun minun kanssani.
Hetken ajan hän kai kuunteli toisella puolella olevaa.
"Okei, joo. Oot rakas. Nähdään kohta."
Hän lopetti puhelun ja katsoin tyttöä ilkikurisetsi virnuillen.
"Poikaystävä?"
"Paraskaveri", hengähti tyttö sammuttaessaan puhelintaan.
Yhtäkkiä kone jyrähti käyntiin ja radioista kuului kapteenin ilmoitus.

Vastaus:

Kirjoitustyylisi on ihanan rento ja kevyt. Tarinaa oli helppo lukea eteenpäin ja siinä oli pituutta todellakin riittämiin. Kuvailit myös hyvin tapahtumia, mikä toi eloa tarinaan. Naurahtelin itsekseni Renen ja Kyran keskusteluille.

Vaikka tekstiä olikin mukava lukea, muutamat kirjoitusvirheet ja pilkkuvirheet häiritsivät jonkin verran. Lukemalla ajatuksella tekstin läpi ennen sen julkaisua, säästyisit helposti näiltäkin.

Olin hyvin iloinen siitä, että otit Carlyn heti huomioon ja annoit siitä jo jonkinlaisen näkemyksen. (Carlyn sukunimi on muuten Hand, ei Handin... Mun moka :D)

'Kyran olo vaikutti selvästi kohonneelta ja uskaltauduin kysymään asiaa, jota olin miettinyt siitä asti kun tyttö oli astunut huoneeseeni sinä aamuna.
"Miten pääsit muuten tänne?"' oli lempikohtani tarinassa, sillä johdattelit kysymystä siihen malliin, että se olisi ollut joku maailman syvällisin kysymys.

Saat tästä 10 opintopistettä ja $15.

Nimi: Josette

24.01.2017 13:35
Faye O’Brien

”Pistä jalkoihisi vauhtia!” kuulin Rosalien kimeän äänen edestäpäin. Nadia tarttui minua toisesta kädestäni ja lähti vetämään kohti Rosalieta ja koulua. Koulun rautaiset portit huokuivat vanhaa aikaa, mitä minä taas ihannoin. Rakastin vanhaa rakennusta, jossa opiskelimme – ihan vaikka vain kummitustarinoiden takia!
”Mitä sä sekoilet? Kyllä sä tiedät ettei Rosalie tykkää odotella”, Nadia sanoi samalla, kun veti minua perässään. Onnistuin vain nyökkäämään. Vilkaisin taakseni, jossa näin Ryanin huvittuneen ilmeen. Idiootti, ajattelin ja käänsin katseeni takaisin menosuuntaamme. Ei olisi pitänyt pysähtyä juttelemaan sen petturin kanssa! Rosalie oli varoittanut minua enkä minä ollut uskonut. Voisin siis syyttä itseäni tästä koko sopasta. Kesäloma oli loppunut ja tänään oli ensimmäinen päivä syyslukukautta – enkä odottanut tulevaa vuotta kovinkaan innoissani.

Olette varmaan nyt aivan pihalla, mistä edes puhun joten antakaas kun selitän! Viime jouluna minä ja Ryan aloimme seurustella. Se oli oikeastaan väistämätöntä, koska Ryan oli luokan suosituin ja tavoitelluin poikamies ja minä vastaparina suosituin tyttö. Hallitsimme onnellisina kuningasparina viime kesään asti, kunnes sain Ryanin kiinni pettämisestä. Kyllä luit oikein! Ryan petti MINUA ystäväni kanssa – tai siis entisen ystäväni, vink vink. Tästähän seurasi vuosisadan skandaali, joka täytti sosiaaliset mediat jokaisesta ilmansuunnasta. Ryan vielä otti kaiken kunnian koko touhusta! Pidin matalaa profiilia koko kesän ja katkaisin välit silloiseen ystävääni Amberiin, joka juurikin oli tämä petoksen kohde. Joten voitte varmaan arvata, miksi en ole kovinkaan innostunut palaamaan kouluun. Minun on ansaittava kunnioitukseni takaisin, koska menetin suositun tytön asemani sillä samaisella minuutilla kun jutusta tuli julkinen. Vaikka minähän tässä olen se uhri - ainakin tietääkseni.

”Faye! Voi helvetti sentään”, Rosalie huusi korvan juuressani ja pyöritteli kellertävän ruskeita silmiään. Tuijotin ystävääni hölmistyneenä yrittäen ymmärtää missä mentiin.
”Minähän sanoin, että se on jossain aivan muissa maailmoissa”, Nadia sanoi kädet puuskassa.
”Mistä mä jäin paitsi?” kysyin tyhmänä ja vilkuilin hetken ympärilleni. Kaikki muut opiskelijat olivat jo menneet sisälle ensimmäisiä tunteja varten. Olinko tosiaan ollut niin kauan omissa ajatuksissani? Rosalie vain pudisteli päätään ja hyvästeli Nadian, tarttuen minua kädestä ja lähtien määrätietoisesti raahaamaan minua kohti koulurakennusta, mutisten jotain myöhässä olemisesta.

Vastaus:

Oikein mukava ja rento ensimmäiseksi tarinaksi! Alun kuvailu koulurakennuksesta kaikessa lyhkäisyydessään oli oikein osuva ja toi koko tarinaan tietyn tunnelman. Onnistuit myös saamaan muutamaan otteeseen hymyn kasvoilleni, varsinkin viimeisessä kappaleessa. Pystyn nimittäin kuvittelemaan itseni täysin tuohon Fayen asemaan!

Vastapainona kaikelle hyvälle, tarina oli kovin lyhyt. Tarinassa oli kuvailua hyvin ja se toi tarinalle pituutta, sillä tapahtumien määrä jäi hyvin vähäiseksi. Yleensä myöskin vierastan caps lockin käyttöä, vaikka tuohon kohtaan se ehkä sopikin hyvin. Vaikka keskimmäinen kappale olikin lukijalle suunnattu, pysähdyit silti ehkä turhan usein puhuttelemaan suoraan lukijaa.

Kaikenkaikkiaan tarina oli kuitenkin mukava ja jään innolla odottamaan, miten Fayen kouluvuosi lähtee etenemään! Loppuun vielä ihan lempparikohtani koko tarinasta:
'”Faye! Voi helvetti sentään”, Rosalie huusi korvan juuressani ja pyöritteli kellertävän ruskeita silmiään. Tuijotin ystävääni hölmistyneenä yrittäen ymmärtää missä mentiin.'

Saat tästä 8 opintopistettä ja $10.

 

©2019 Sisäoppilaitos Adeje - suntuubi.com